Tänään katsottu vanhoja valokuvia. Muisteltu mummua. Illalla tarkoitus ostaa hautajaisvaatteita. Päivällä pyöritellään pikkuleipiä ja tehdään piparitaikina jääkaappiin. Jouluun kuljetaan.

Kalajoen mummu

Muistan mummuni.
Puulaatikolla istumassa.
Puuhellassa tuli, potut kiehumassa.
Sylissään kädet.
Työntäyteiset.
Aamusta iltaan tekivät.
Olemuksessaan karheuden.
Silmäkulmassaan pilke
ja hersyvä nauru,
kun kaikki oli hyvin.

Pyhäaamuisin mummulassa 
syötiin pottuja ja ruskeaa kastiketta.
Tai jotain muuta.
Jälkiruoaksi riisipuuroa.
Pikkutyttönä join punaisesta nallemukista.
Ja mummu pyysi laittamaan
porstuan oven kiinni.
Puhui myös hantuukista
ja joistakin muista,
joita tyttönä en ymmärtänyt.
Sydämeen jäi aurinkoiset sunnuntait.
Iloisen huolettomat kesäpäivät.
Mummulan ihmeellinen maailma.

Myöhemmin mummu puhui,
kuinka huusin, kun yökylään jäin.
Oli äitiä ikävä. Nelivuotiaalla.
Myöhemmin myös ymmärsin,
sen karheuden.
Elämän kovettaman.
Kunnioitin. Syvästi kunnioitin.
Niin monesta selviytynyt. Monesta luopunut.
Ja yhä kiitollinen elämästä.
Lähtiessämme mummu puristi kättä,
katsoi silmiin. Jumalanrauhaan.
Oli aina turvallista porstuan ovi sulkea.

Tänä aamuna tuli suruviesti.
Pyyhin leivänmuruja lasteni jäljiltä.
Valkean pöydän kannelta.
Kuin mummukin ennen.
Sukupolvien katkeamaton ketju oli silmieni edessä.
Ikkunan takana yöllä satanut valkea lumi.
Kuin valkea pukusi, mummu.
Lähdit ikuiseen jouluun. Jouluyön enkeli.