Syksyn loppu lähestyy. Lehdet ovat suurelta osin jo muistoina maassa. Väriä vielä kaipaillaan. Siksi myös piristystä pöydällä. Tässä verho uusiokäytössä. Äiti osti sen joskus nuorena keittäjänä oman keittiön ikkunaan. Siellä se silloin oli ikkunassa, josta pieni valo pilkisti. Kyläkoulun keittäjänasunnossa. Seurasi sen pienen kodin tunnelmaa. Äidin ja pojan. Näki varmasti kaikenlaista ja säilyi. On kuin uusi. Uusi meille ja tärkeä minulle.


Harmaus on hiipinyt pirttiimme. Päivät ovat näyttäneet tältä. On nukuttu päikkäreitä, kun uni kyselee. Yöllä on herätty, kun hämähäkki puraisi jalasta tai rapu tai joku muu elukka. Ja aivan varmasti.
Äiti heilutellu yöllä pienimmäistä väsymykseen asti. Ja päättänyt, ettei imetä. Reilu kaksi viikkoa päätös pitikin. Ja nyt olen jälleen sortunut. Meillä sitten imetetään. Luulin olevani periksiantamaton, mutta pienempi oli enempi. Olen häviäjä ja toinen voittaja. Periksi annoin, kun en enää jaksanut. Nyt on unen vuoro.


Ja meillä on innokkaita kerholaisia. Pienempi ensikertalainen ja kotia tuodaan kaikkea kivaa. Luomisen innolla tuotettua. Ja olen ollut iloinen, että innostusta on löytynyt. Vaikka luominen ei aina ole niin itsestäänselvää.


Siksi, että ensikertalaisen sakseilu ja kynäily ovat vielä opetteluasteella. Siksi, että silmät tuikahtaa muualle. Siksi, että ralliautossa on takaspoileri ja pakoputki. Niin ja neuvolassakaan ei sitä luovuutta mitattu. Että pieni poika tiesi, että Terhistä aina menee tulppa. Niin, olemmekin yrittäneet opetella ja löytää innostusta varovasti. Ettei luovuudensiemen sammuisi. Ja nyt niin innostunut kerholainen. Ja askartelukin kivaa. Ja kyllä onnistuu kädentaidot. Hiljaa siis hyvä tulee!
Sinä pieni lapsi ja te kaikki lapset. Olette kultaisia juuri sellaisena kuin olette!